Kello on 23.17. Herään ja raotan pimennysverhoa. Ulkona on ihan valoisaa, vaikka on keskiyö. Avaan ikkunan ja sisälle tulvii raikas tuoksu. Viileä ilma hellii poskia ja hengitän syvään. Kömmin peiton alta, kiskon aamutakin ylle ja hipsin ilman kenkiä ulos. Kävelen paljain jaloin pitkin terassia ja istun siihen ihmettelemään. Istun hengittämään kesän tuoksua. Kuulen kaupungilta moottoriajoneuvojen hurinan. Lähempänä, kotipihan pihlajassa laulaa joku lintu.
Kesäyö on vaaleanpunainen. Kesäyö on valoisa, mutta valo on erilainen kuin päivällä.
Kasvien pintaan muodostuu kastepisaroita ja märkä nurmikko tuoksuu ihanalta. Hetki sitten puiden taa laskenut aurinko on jättänyt jälkeensä kajon, joka katoaa vasta aamuauringon säteiden alkaessa pilkottaa. Yöllä on ihanan viileä ja kostea ilma tuntuu puhtaalta hengittää. Aamulla yön kosteus alkaa tuntua hiostavalta, kun aurinko lämmittää ilmaa.
Mietin, että onneksi ei ole hyttysiä. Ne ajaisivat mut samantien takaisin sisälle peiton alle, mutta nyt voin olla tässä rauhassa. Niin pitkään kuin tuntuu hyvältä.
Olen vähän levottomalla tuulella. Tuntuu vaikealta pysähtyä tähän hetkeen. Ajatukset laukkaa heti muualla. En malta kuunnella luonnon ääniä. Avaan Spotifyn ja kuuntelen kuulokkeilla musiikkia. Selaan pinterestiä, kiinnitän huomiota kirjailijoiden nimiin. Tallentamissani lainauksissa toistuu saman kirjailijan nimi. Tilaan heräteostoksena hänen runokirjansa. Hukun jonnekin haavemaailmaan.