Totuus siivoojan työstä

Kun kerron, missä oon töissä saan vastaukseksi perinteisesti "hyi", mutta arvatkaa mitä, se ei oikeesti oo niin paha. Eiköhän jokaisella alalla työtehtäviin kuulu vähän mieluisampia ja vähemmän mieluisia juttuja.

Tykkään siitä, että työ on fyysistä ja tuntipalkka on päivästä toiseen vakio. Kaikilla tulee sellaisia päiviä, että mikään ei suju ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan, mutta siivoojan työssä se ei onneksi vaikuta palkkaan toisin kuin esim. puhelinmyyjänä, joka tekee töitä provikkapalkalla.

En mä sanois nauttivani virtsatahrojen hinkkaamisesta yleisten vessojen lattiakaakeleista, mutta esimerkiksi se, mitä oon viimeset viikot tehnyt, ostoskorien ja -kärryjen kahvojen pyyhintä, on ihan jees. Aika yksitoikkoista liukuhihnatyötä joo, mutta ei paljon sen kummempaa kuin vaikka kaupassa hyllyttäminen tai kassatyöskentely. Hotellilla taas tykkäsin sänkyjen petaamisesta, puhtaiden lakanoiden laittaminen oli musta ihan kivaa, mutta likaisten pois ottaminen tuntuu vähän epämiellyttävältä. Kaikessa on puolensa.

Joka paikassa tarvitaan siivousta, joten siivottaviin kohteisiin lukeutuu aika monennäköistä hommaa. Oon siivonnut elintarvike- ja vaatemyymälöitä, kauppakeskuksen yleisiä vessoja, hotellihuoneita, toimistotiloja, ravintoloita, kahviloita ja baareja... Koulun ohella tein töitä lähinnä satunnaisena tuurausapuna, joten pääsin tekemään hommia aika monipuolisesti. Vaihtelu tuntui virkistävältä.

Mulla on kannustava pomo ja ihania työkavereita, jotka auttaa ja opastaa aina, kun sitä tarvitsen. Mulla on ollut työkavereita, jotka eivät välttämättä puhu hirveän hyvin suomea, mutta aina ollaan löydetty yhteinen sävel.

Nyt koronan aikana on tullut hirveesti kiitosta ja positiivista palautetta tehdystä työstä. Tuntuu kivalta kuulla, että joku arvostaa sun tekemää työtä ja että sitä pidetään tärkeänä. 

En kuitenkaan haaveile rakentavani alalta itselleni loppuelämän ammattia. 

Täysiä tunteja on vaikea tehdä, monien kohteiden siivous nimittäin vie vain pari tuntia. Joissain paikoissa kestää vähän pidempään, mutta harvoin täysiä kahdeksaa tuntia. Eri kohteista ei ole aina helppoa rakentaa järkevää reittiä ja ennen ajokortin saamista myös mun liikkuminen paikasta toiseen oli hankalaa. 

Onhan työ myös tosi itsenäistä ja samalla aika yksinäistäkin välillä. Oon loppupeleissä aika sosiaalinen luonne, kaipaan ihmisiä ympärille. Joskus tehdään tietenkin yhdessäkin hommia työkavereiden kanssa tai oon päässyt opastamaan kohteita uusille työntekijöille, mutta useimmiten oon yksin. Sekin, että nyt oon päässyt juttelemaan päivän aikana asiakkaiden kanssa, on aika harvinaista päivän piristystä. 

Etsin vielä sitä omaa juttua, mutta toivoisin löytäväni työn, jossa pääsisi käyttämään aktiivisesti luovuutta ja haastamaan itseään. Arvostan kuitenkin saamaani kokemusta ja voin rehellisesti myöntää pitäväni tämän hetkisestä työpaikastani siivoojana. xx

Mun tän hetkisiä unelmia

Musta unelmointi on ihanaa. Musta on myös ihanaa puhua unelmista. Kuulla mistä muut ihmiset haaveilevat ja toisaalta kertoa omista unelmista ääneen. Silloin ne tuntuvat todellisimmilta. 

Unelmia ja tulevaisuuden haaveita varten ei pitäisi elää, vaan pitäisi oppi nauttimaan siitä hetkestä, joka nyt on käsillä. Myönnettäköön kuitenkin, että unelmista saa usein toivoa ja lohtua. On ihanaa, kun on jotain, josta innostua ja jotain, jota odottaa.

Kaikkia unelmia en ehkä ehdi tai pysty toteuttamaan elämän aikana, mutta toivon, että edes useita niistä. Jotkut unelmat saattavat unohtua matkan varrella, toisten tilalle saattaa tulla uusia, jotkut eivät ehkä vuosien päästä tunnu enää toteuttamisen arvoisilta. 

Listaisin kuitenkin muutaman asian, joista tällä hetkellä haaveilen.

Matkustaminen. Haluun matkustaa maailman ääriin heti, kun se vaan on mahdollista. Haluun saada maailmasta mahdollisimman realistisen ja todenmukaisen kuvan. Haluan kohdata kaiken karuuden ja kauneuden kasvokkain.

Koiran omistaminen. Tätä tuskin tarvitsee edes avata sen enempää. 

Omille muutto ja kodin sisustaminen oman näköiseksi. Oon aina tykännyt sisustaa omaa huonetta mahdollisuuksien mukaan pikkujutuilla, mitä on ollut helppo muuttaa. Verhot, matot, hyllyjen järjestys, huonekalujen paikka jne... En malta odottaa sitä, että mulla on edessä tyhjä asunto, jonne saan päättää kaiken kokonaan itse.

Yliopistossa opiskelu. Katotaan nyt pääsenkö sinne vielä tänä syksynä. Jos en pääse, niin pääsisinkö ammattikorkeakouluun. Hain nimittäin sinne myös. Oon aina haaveillut yliopistosta, mutta mistä sitä tietää ennen kuin on kokeillut, onko se oikeesti mun juttu. Voihan se olla, että viihtyisin amk:ssa yhtä hyvin tai paremminkin. Toivon, että elämä kuljettaa oikeaan suuntaan ja jätän kohtalolle vapauden määrätä, jotta saisin vastauksia kysymyksiin, joihin en itse osaa vastata. Oon päättänyt olla tyytyväinen ja lähteä avoimin mielin kokeilemaan oli se sitten yliopisto, amk tai välivuosi, mikä mua syksyllä odottaa.

Oppia tanssimaan. Ehkä joku päivä mulla on sen verran itseluottamusta, että uskallan mennä tanssitunneille.

Heppailu. Harrastin ratsastusta pienenä, mutta sitten se jäi, kun muut harrastukset veivät kaiken ajan arjesta. Nyt, kun nää muut harrastukset ovat kaikki jääneet, on taas tullut tilaa ikävöidä ja haaveilla hevosista.

Oppia puhumaan eri kieliä. Mun englanti on varmaan ihan ok, mutta oon tosi vähän koskaan päässyt käyttämään sitä oikeassa elämässä. Haluaisin joskus huomata pärjääväni englanniksikin ja saada itsevarmuutta kielen käyttöön. Ranskan ja ruotsin opettelusta haluaisin pitää kiinni nyt vielä lukion päättymisenkin jälkeen. Haluisin palata myös espanjan pariin, jota luin pari kurssia lukion ykkösellä (mutta en muista enää mitään) ja tutustua mulle kokonaan uuteen kieleen, saksaan. Musta on ihanaa huomata ymmärtävänsä jonkun vieraan kielen puhetta ja olisi hienoa oppia itsekin asioimaan ja kommunikoimaan muillakin kielillä kuin omalla äidinkielellään. Tuntuu, että uuden kielen mukana avautuu samalla aina kokonainen uusi kulttuuri.

Kirjan kirjoittaminen. Ehkä joku päivä, kun mulla on viisautta ja elämänkokemusta. xx

Kenelle kuuluu vastuu hyvinvoinnista?

Hyvinvointivaltiolle? Työnantajalle, jonka tehtävänä on pitää huolta työhyvinvoinnista? Kouluille, niiden terveydenhuoltohenkilökunnalle ja opettajille, jotka opettavat terveystietoa? 

Ympäristö ja läheltä löytyvä tuki ovat kieltämättä avainasemassa, eikä tehtyä työtä voi lähteä vähättelemään. Viime kädessä vastuu omasta hyvinvoinnista on kuitenkin meillä itsellämme. Olemme itse vastuussa siitä, minkä verran liikumme, mitä pistämme suuhumme tai miten käsittelemme tunteitamme.

On enemmän kuin okei pyytää apua ja tukeutua ihmisiin ympärillä, mutta ei voi jäädä odottamaan, että muut tunnistaisivat milloin tarjota sitä. Pitää ymmärtää, ettei ole itsekästä tukeutua ystäviin tai sen enempää hakea apua ammattilaisiltakaan. Jokaiselle ihmiselle kuuluu oikeus hyvinvointiin ja hyvään elämään, vaikkei se aina toteudukaan. Niin kauan, kun siihen on mahdollisuus, on se tarttumisen arvoinen.

Ystävän kuuluu ilmaista, jos on huoli toisesta. Jos huomaa, että nyt kaveri ei voi hyvin. Ystävä voi nostaa asian esille. Joskus omia ongelmiaankin on hankala huomata, niihin on saattanut itse turtua. Mutta sen jälkeen, kun itse tiedostaa ongelman, on jokaisella itsellään etulyöntiasema asian korjaamiseen.

sessä maailmassa olisi ehkä olemassa täydellinen ystävä, joka osais just silloin olla sun tukena, kun sitä kaipaat. Kysyä kuulumisia, silloin kun toivoisit saada puhua jonkun kanssa. Mutta me ei eletä täydellisessä maailmassa, eikä kenellekään ole koko ajan omassa elämässä helppoa. Joskus on itsellä huolia ja silloin täytyy keskittyä itseensä niin, ettei ehdi olla koko aikaa läsnä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei haluaisi olla tukena.

Ystävyys on vastavuoroisuutta. Ehkä toisenkin on helpompi hakea sulta tukea, kun sä olet joskus luottanut siihen niin, että olet uskaltanut itse tukeutua häneen.

Terapiaankin pitää hakeutua. Oikean terapeutin etsiminen on pitkä prosessi ja vaatii vaivannäköä ja oma-aloitteisuutta. Se vaatii sitä, että sä uskot terapista olevan sulle apua ja että sulla on halu voida paremmin ja käydä niitä asioita läpi. Huonosti voivalle ei välttämättä ole energiaa tällaiseen.

Omien rajojen tunnistaminen voi olla vaikeaa: minkä verran kuormitusta jaksaa kantaa harteillaan, ennen kuin palaa loppuun? On tärkeää, että ystävänä pyrkii olemaan läsnä, kysyy kuulumisia ja kertoo, että välittää. Mutta ystävänä toivon mun läheisiltä myös sitä, että he uskaltavat itse tulla mun luokse, kun tarvitsevat tukea. Ja että he uskaltavat pyytää multa apua silloinkin, kun olen itse sokea, enkä tunnista toisen avuntarvetta. Se etten aina muista kysyä "mitä sulle kuluu", ei tarkoita, ettei mua kiinnostaisi kuulla. Mulle voi koska tahansa soittaa tai laittaa viestiä, jos on jotain mielen päällä tai elämässä tapahtuu joitain muutoksia.

Ystävänä oleminen on jotain, missä mä ehdottomasti haluaisin kehittyä. Mutta kun oon luonteeltani introvertti ja kaipaan myös omaa tilaa, mulle on välillä vaikeaa ottaa itseä niskasta kiinni ja olla tarpeeksi läsnä. 

Ihmiset mun ympärillä on mulle se, mikä pitää mut elossa ja auttaa jaksamaan vaikeinakin aikoina. Mun ystävät parantaa mun elämän laatua, ne saa mut nauramaan ja voin puhua niiden kanssa mistä vaan. Ne saa mut uskomaan mun unelmiin ja patistaa mua tekemään töitä niitä kohti silloinkin kun en edes itse usko itseeni.

Tällä tekstillä ei ollut oikein minkäännäköistä päätä eikä häntää. Nää on ajatuksia, joita mulle heräsi, kun tänään töissä kuuntelin Maria Veitolan kirjaa Veitola. Satuin kuuntelemaan kappaletta, jossa hän kertoi mm. kamppailustaan paniikkihäiriöiden kanssa ja erityisesti nää kohdat pisti mun omat ajatukset liikkeelle.

"Yksin on vaikea vetää kivirekeä tai olla hyvä. On tärkeetä, että on oikeat ihmiset elämässä, töissä ja töiden ulkopuolella. Sellaiset ihmiset joiden seurassa voi olla oma itsensä ja jotka inspiroi. Joiden seurassa voi nauraa niin, että kyyneleet tirsuu silmistä ja ripsarit on poskilla. Mulla on oman perheen ja lähimpien ystävien lisäksi muutama tukipilari, joihin nojaudun tarvittaessa. Lääkäri, jonka näkemystä ja ammattitaitoa arvostan. Hyvä hieroja, jolla käyn säännöllisesti. Luottokampaaja ja luottokasvojenhoitaja, joiden tuolissa voin ladata akkuja ja rentoutua."

"Muistin viisaan ajatuksen, johon olin törmännyt osteopaatin vastaanotolla. 'Jos sinulla ei ole aikaa liikkua, syödä, ajatella ja levätä, sinulla on oltava aikaa sairastaa myöhemmin.'" xx