(Luku)lomalla

Oon tottunut olemaan kiireinen. Lähes koko lukion ajan kävin koulua täysillä lukkareilla, illat juoksin treeneissä ja viikonlopuille otin monesti töitä. Niihin aikoihin, kun urheilin, oli tavallista, että heräsin aamulla, menin kouluun ja koulusta suoraan kotiin syömään. Sen jälkeen menin päiväunille siihen saakka, että herätyskello muistutti alkavista treeneistä, menin treeneihin, tulin kotiin, tein läksyjä ja kun läksyt oli tehty menin nukkumaan. Joskus kouluhommien kanssa venähti myöhäänkin ja yöunet jäivät lyhyiksi. Monesti luovutin vasta, kun silmät eivät enää muuten tuntuneet pysyvän auki. Viime syksynä urheilun lopettaminen oli varmasti mun kohdalla oikea päätös, vaikka toisaalta nautin myös siitä, miten se rytmitti elämää ja toi joka päivään palan jotain, mitä nautin tehdä.

Nyt lukulomalla on tullut tosi tyhjä olo. Mun pitäisi opiskella, mutta en jaksa montaa tuntia päivässä keskittyä niin, että siitä tuntuisi olevan jotain hyötyä. Sen ympärille jää aika monta tuntia tehdä kaikkea muutataitoisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Oon koittanut luoda omaa päivärytmiä käymällä välillä keskustassa opiskelemassa kirjastolla tai opiskelutilassa ja iltaisin oon pyrkinyt menemään salille.

Houkutukset jäädä peiton alle katsomaan Netflixiä tai nähdä kavereita ovat kuitenkin kieltämättä olleet aika puoleensa vetäviä. En oo halunnut stressata liikaa kirjotuksia. Saisin helposti lietsottua oman stressin ja ahdistuksen aika korkealle, mutta oon koittanut olla miettimättä liikaa, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä enemmän ja ajatella, että kaikki se vähäkin, mitä oon tehnyt on ollut vaan askel eteenpäin.

Oon ottanut lukuloman ehkä vähän liikaakin lomailun kannalta. Toisaalta tuntuu, että on ollut muutenkin niin puhki lukiosta, että kaikki se stressi ja kiire vaan raukes nyt, kun jäi vapaalle.

Tuntuu myös jotenkin hankalalta, ettei mulla oikeen oo nyt sellasia perinteisiä reaaleja kirjotettavana. Matikka on laskemista, ranska sanojen pänttäämistä, äikkää en aio edes lukea sen kummemmin. Fysiikkaa oon hädin tuskin vilkaissut, siihen moti on pyöreä 0. Tavallaan kaipaisinkin vastapainoksi jotain luettavaa, niinku tiiättekö sellasta, että voit ottaa kirjan käteen ja mennä sänkyyn peiton alle lukemaan.

Eilen paettiin stressiä tänään alkaneesta urakasta käymällä Jumbossa. Illalla upottauduin Netflixin pariin ja laitoin puhelimen lentokonetilaan välttyäkseni kuuleamasta kavereiden stressistä evärasioista ja retoriikan keinojen muistelusta. Ehkä vähemmän on enemmän, kun mieli voi paremmin.

Tsemppiä kaikille kanssakirjoittajille <3 Tän päivän lukutaidon kokeen jälkeen mulla ainakin sellaset fiilikset, että kaikki tsempit on tervetulleita...

Kaukokaipuuta ja matkakuumetta

Mulla on ikävä paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. Tekisi kovasti mieli matkustaa jonnekin, missä on lämmin. Mulla on ikävä auringon lämpöä iholla. Sitä, kuinka hiekka polttaa varpaita tai miten lämmin tuuli tarttuu hiuksiin. Haluan eksyä vieraaseen kaupunkiin ja sen jälkeen oppia tuntemaan kadut kuin oman kodin. Kuulla laineiden liplattavan tai aaltojen paiskautuvan rantaan. Haluan pysähtyä kahvilaan istumaan, kuunnella ihmisten keskusteluja ymmärtämättä mitään ja yrittää arvailla puheenaiheita. Toisaalta tulla itse ymmärretyksi vieraalla kielellä. Antaa merituulen pörröttää hiuksia ja nähdä, kuinka palmupuut luovat varjoja rantakaduille. Haluan sukeltaa pinnan alle, antaa aaltojen viedä mukanaan. Eksyä pikkukaupungin kujille tai hukkua suurkaupungin vilinään. Mitä enemmän luen eri paikoista, sitä suuremmaksi mun uteliaisuus kasvaa. Haluan nähdä mahdollisimman paljon maailmasta, haluaisin nähdä kaiken.

Varattiin eilen lennot Splitiin. Oon niin innoissani, että tuntuu, ettei kirjoituksiin lukemisestakaan tuu yhtään mitään (ihan ku se ois muuten sujunu jotenki hirveen hyvin). Lukiessani Splitistä matkakohteena, mulle tuli vähän sellanen kuva, että se on aika pieni paikka. Ei ihan hirveesti nähtävää ja kaikki näkemisen arvoinen on oikeestaan kävelyetäisyydellä. Pieni ja söpö. Lähdetään reilu viikko kirjoitusten päättymisestä ja ollaan siellä kolme yötä. Ihana miniloma ja pieni nollaus ennen pääsykoeluku-urakkaa ja kesätöitä...

Millaista on hakea töitä ujona?

"Ujous ei ole este vaan hidaste." Turhauttavaa. Oon aina ollut ujo. Se on persoonallisuuspiirre, osa mua ja en voi sitä muuksi muuttaa. Se tulee varmasti olemaan mulle elämänmittainen taistelu. Oon aina pärjännyt koulussa, tehnyt läksyt. Kävin hygieniapassin. Olin isoskoulutuksessa ja tein seurakunnalla hommia kerhonohjaajana ja isosena saadakseni edes jotain "työkokemusta" ansioluetteloon. Oon valmentanut cheerleadingia lukion ajan, ollut yhden kesän puhelinmyyjänä ja kohta vuoden siivonnut. Oon ottanut kaiken työn vastaan mihin mut on vaan kelpuutettu. Oon monella tapaa yrittänyt tehdä parhaani parantaakseni mahdollisuuksiani työmarkkinoilla. Mietin jo hetken, että onko mun hakemuksissa ollut jotain vikaa, mutta sitten verrattiin hakemuksiamme kaverin kanssa. Kaverini on päässyt työhaastatteluihin ja saanut useammankin työtarjouksen. Meillä on aika samanlainen historia opintojen ja työkokemuksen suhteen, joten hakemuksetkin olivat aika samanlaiset. Molemmista tietenkin tuntui, että just se toisen hakemus oli parempi, mutta samanlaisia pointteja oltiin nostettu esille. Ehkä oonkin just liian tavallinen. En osaa erottua joukosta. Noh, lopulta kuitenkin mullekin on tullut kutsuja muutamaankin työhaastatteluun, mutta tuntuu, että ihan viimeistään siinä kohtaa oon pilannut mahdollisuuteni. Jännitän haastatteluita. En välttämättä etukäteen hirveästi, mutta siinä just ennen ja haastattelun aikana. Kaikki varmasti jännittää työhaastattelua paikkaan, josta oikeasti toivoisi saavansa töitä. Mutta osalla jännitys tuntuu puskevan vaan eteenpäin. Jännitys voi nostaa vireystiloja ja moni ehkä suoriutuukin hiukan paremmin pienen paineen alla. Musta vaan joskus tuntuu, että jännitys ihan kokonaan lamaannuttaa mut. Ensimmäinen työhaastatteluni oli puhelinmyyjän paikkaan. Haastattelussa mun sopivuutta työhön vähän epäiltiiin. Mulle sanottiin, että kun oon niin ujo, niin asiakkaat tuskin tulisivat ottamaan mua tosissaan. Puhelinmyyjän pitää pystyä olemaan ennen kaikkea vakuuttava, miten muuten asiakkaan saisi vakuutettua ostamaan tuotetta? Kuitenkin pula työntekijöistä oli niin kova, että kaikesta huolimatta mulle haluttiin antaa mahdollisuus. Yllätin esimieheni ja pakko myöntää, että vähän myös itseni. Avokonttorissa soittaminen jännitti ensin, kun työkaverit kuulivat puhelut, mutta jostain oli pakko alottaa ja myöhemmin siihen tottui. Sain kauppoja tehtyä. Olin pidempään töissä kuin moni muu samaan aikaan aloittanut. Irtisanoutuessani esimieheni sanoi, että mikäli kaipaan syksyllä opintojen ohella iltatöitä, olisin tervetullut takaisin. Se tuntui siinä kohtaa ihan voitolta. Koen olevani moniin hakemiini paikkoihin riittävän pätevä. Musta tuntuu vaan tosi vaikealta osoittaa sitä haastattelutilanteissa. Ehkä mä vaan tarviin harjotusta noihin työhaastatteluihinkin. Ehkä sekin on taito, jossa voi kehittyä. Tiedän olevani ahkera ja oma-aloitteinen. Yrirän nähdä asioissa aina positiivisen puolen ja uskon siihen, että kovalla työllä ihminen pystyy mihin vaan, mutta ei kaikkeen. Mun täytyy uskoa itseeni, olla sitkeä ja vastaiskuista huolimatta jatkaa yrittämistä. Toivotaan, että joku työnantaja vielä näkisi mun potentiaalin ja jostain tärppäisi...