Mökkikesä

11.6.2020

Kesä on kauneimmillaan. Kukat ovat vallaneet pientareet.

Ajaessani maantietä, ajattelen, että tää on sitä Suomen kesää parhaimmillaan. Kaikkilla on niin virheää. Jonnekin kauas laskee aurinko.

Istutaan kavereiden kanssa ulkona, kuunnellaan musiikkia. Savun makuista grilliruokaa, uusia perunoita ja makeaa salaattia.

Saadaan puut palamaan ja sauna lämpenemään. Pesuvesi pitää kantaa ämpäreillä kaivosta. Käydään monta kertaa suoraan saunasta uimassa, eikä vesi tunnu edes kovin kylmältä.

Saunan jälkeen soudetaan järvellä.

Mä ajan vielä samana iltana kotiin, että ehdin aamulla töihin. Matkalla pysähdyn poimimaan kimpun kukkia, jotka kotona vien terassin pöydälle maljakkoon. Joku voisi kutsua niitä rikkaruohoiksi, mutta musta ne on kauniita. xx

Black Lives Matter

"Be the change that you wish to see in the world." - Gandhi

Oon jo useamman viikon ajan kerännyt lainauksia ja muuta materiaalia tekstiä varten, jonka kirjoittaisin rasismista. Tää aihe tuntuu kuitenkin musta vaikealta edes käsittää maailman mittakaavassa ja näin arkaluontoisesta, vahvoja tunteita herättävästä aiheesta kirjoittaminenkin tuntuu haastavalta. Oon tähän asti ollut ihan hissukseen asiasta, koska Mä haluan tietää, mistä puhun, ennen kuin puhun. Maailmalla vallitsevan tilanteen takia tää aihe on kuitenkin ollut niin mielen päällä nyt viime päivinä, että kokosin muutaman somesta kerätyn lainauksen ja screenshotin postaukseen.

Mä nään maailmassa monia epäkohtia. Tasa-arvo on kuitenkin aina keskustelunarvoinen aihe ja musta on ihan turha lähteä väittämään esimerkiksi, ettei Suomessa olisi rasismia. Se on ehkä jopa vielä huolestuttavampaa, että se on niin tapoihin ja kulttuuriin juurtunutta, että me ei edes huomata sitä. Mä näen tasa-arvon nousemisen somessa kärkipuheenaiheeksi ehdottomasti hyvänä juttuna. Itse oon törmännyt paljon puheeseen, joka kannustaa ihmisiä lukemaan ja ottamaan selvää tasa-arvoa koskevista asioista. Me tuskin koskaan saadaan tästä maailmasta valmista, mutta en silti lähtisi heittämään pyyhettä kehään. Nään ihmisten tietoisuuden lisäämisen isona askeleena kohti parempaa.

Roosa Rahkonen teki musta tosi hyvän, tiiviin tietopaketin tästä aiheesta youtubeen. Pääset tästä katsomaan sen, iso suositus. xx

Mun sielun läpäissyt musiikki

"Miksi ihmiset jumahtaa siihen nuoruutensa musiikkiin? Onkse just se, että merkitsee niin paljon kaikki se tunteiden kaaoksen hallinta ja elämään liittyy nuorena tosi paljon dramatiikkaa ja ihmissuhdesekoilua ja musiikki antaa äänen sille ja kaikki ne muistot ja päläpälä. Onkse siis niin, että myöhemmin elämässä ei tuu niin intensiivisiä tunteita tai vaiheita, intensiivisiä ja sekavia, että musiikkiin ei tule sellaista tunnesidettä? Kyllä mä edelleenkin innostun musiikista, mutta eihän mikään kuulosta niin sielun läpäisevältä kuin Nick Cave 16 vuotiaana." Maria Veitola, Veitola

En oo ehkä ikinä kuullut mitään ilmausta, joka kuvastaisi yhtä hyvin sitä musiikin aiheuttamaa tunnetta kuin toi sielun läpäiseminen.

En koe olleeni kova fanittaja koskaan. Oli mulla lapsena joku Abba-kausi ja katsoin Mamma Mia -elokuvan varmaan toista kymmentä kertaa. Sitä lukuunottamatta kuuntelin lähinnä yksittäisiä kappaleita, joita isosisko latasi mulle mp3-soittimeen. Jotkut radiohitit kolahtivat toisia kovempaa, mutta en oikeastaan ikinä kuunnellut mitään tiettyä artistia tai genreäkään. Uudet albumit mulla on ollut tapana selata läpi, mutta yleensä oon löytänyt niistä vaan pari kivaa kappaletta, jotka oon tallentanut, enkä ole sen jälkeen palannut albumiin uudestaan. Sitten joskus yläasteella Post Malone kolahti ja Stoney -albumi mullisti mun musiikinkuuntelun.

Postyn kautta mulle avautui kokonaan uusi genre musiikista. Hip hop ja rap eivät olleet ennen mahtuneet mun soittolistoille, mutta ehkä se oli se tyyli jolla Post Malone sekoittaa eri genrejä, mikä avasi mun sydämen myös tuolle maailmalle.

Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu ehkä jopa vähän hupsulta, että minkä ihmeen takia just Post Malone.

Muistan, kun isäni joskus ääneen ihmetteli hip hopin suosiota. Miten ihmiset jaksaa kuunnella sellaista? Hän kysyi pidänkö mä sellaisesta musiikista ja muistan vastanneeni, että empä oikeastaan.

Oon kerta toisensa jälkeen rakastunut uudelleen, löytänyt kappaleita, albumeita ja artisteja, jotka ovat tuntuneet sielun läpäiseviltä. Jotenkin musta tuntuu, että Post Malone oli silti mulle se joka vuosia sitten avasi oven musiikin maailmaan.

Ehkä mä rakastun kaikkein kovimmiten nimenomaan juuri silloin, kun mun odotukset ja ennakkoluulot onnistutaan murskaamaan.

Musiikista on ihana puhua. Jos sama kappale on läpäissyt kaksi sielua, tuntuu, että sielujen välillä on oltava yhteys.

Mahdankohan mä vielä vuosikymmenten jälkeen palata Post Malonen tuotannon pariin... xx