Voitaisiinko alkaa ihannoimaan tavallisuutta? Kaikkea ei tarvitsisi enää saada ja saavuttaa, olisi tarpeeksi elää ihan tavallista elämää.
Riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailu ei tässä yhteiskunnassa ole mitenkään harvinaista. Media nostaa pinnalle supersuoriutujia. Kehuu, kuinka hekin ovat ihan tavallisista oloista ponnistaneet menestykseen ja antaa ymmärtää, että se kaikki on meidän jokaisen saavutettavissa.
Kovalla työllä ja periksiantamattomuudella varmasti voikin saavuttaa mitä vain, enkä haluaisi kehottaa tyytymään vähempään, mutta pohtimaan loputtoman menestyksen tavoittelun hintaa, kyseenalaistamaan omia unelmia. Haluanko niitä asioita todella vai onko kyse jostain muusta? Statuksen tavoittelusta, riittämättömyyden tunteen paikkaamisesta… Mikä on minulle tarpeeksi? Mikä minulle on tärkeää?
Suurin osa meistä kuitenkin on aika tavallisia, kannattaako siitä soimata itseään? Kaikkien ei tarvitse perustaa uutta teknologiajättiä, kaikista ei tarvitse tulla suurien kansainvälisten yritysten pomoja. Keskipalkallakin voi elää kaunista elämää.
Voimme keskittyä siihen, että arki olisi mielekästä. Voisimme olla onnellisia käpertyessämme illalla kotisohvalle rentoutumaan tai nauttia lenkkeilystä tavoittelematta aina edellistä parempaa aikaa.
Elämää ei pitäisi keskittyä suorittamaan, eikä sen arvoa perustella saavutetuilla titteleillä ja meriiteillä. Jokainen elämä on arvokas.