”Mä käyn terapiassa.”
Millaisia vastauksia tämän ääneen sanominen on mulle antanut?
”Ni minkä takia sä käyt fyssarilla?”
”Eiku siis käyn psykoterapiassa.”
”Hui.”
**
”Ai säki, hei nii mäkI!”
**
”Ei vitsi mäki oon miettiny et pitäis, millasta se on ollut?”
**
”Mä haluan olla sun tukena.”
Terapiassa käyminen on noussut mulla puheeksi kavereiden kanssa, työpaikalla ja treffeillä. En halua tyrkyttää aihetta, onhan se aika arka ja henkilökohtainen paikka. En kuitenkaan koe tarvetta keksiä tekosyitä tai muita selityksiä sille, mitä teen joka viikko, samana päivänä tunnin ajan. On yksinkertaisesti mulle itselleni helpompaa olla rehellinen. Ihmisten reaktiot olen kokenut positiivisiksi, tuo yksi "hui" vaan hymyilyttää.
Mielenterveysongelmista on tullut yleisiä, eivätkä ne enää ole samanlainen tabu kuin ehkä aiemmin. Silti aihe on arka ja sisältää ennakkoluuloja. Mielenterveysongelmista kärsivä ei kaipaa enää kaiken lisäksi vielä huolta esimerkiksi hoidon saamisen myötä leimautumisesta.
Kun itse saan kertoa, olen mielelläni avoin ja rehellinen, voin kertoa kokemuksistani ja keskustella aiheesta. Tuntuu kuitenkin epämiellyttävältä, jos kuulen, että joku, jolle en itse ole kertonut, tietää että käyn terapiassa tai että toivun uupumuksesta. Kyse on siitä, että saan itse valita, kenen annan nähdä haavoittuvuuteni.
Itse terapiassa käyminen sen sijaan on noussut vähän jopa trendiksi. Kiva ilmiö, ei terapia kenellekään varmasti ainakaan huonoa tee. Mun mielestä jokaisen olisi hyvä käydä terapiassa jossain kohtaa elämää, sääli ettei kaikilla vain tarjoudu siihen mahdollisuutta.