top of page
  • Writer's pictureHenna Julkunen

"Aikaa ei voi antaa. Mutta sitä voi jakaa." Cecelia Ahern teoksessaan Lahja



Aika. Sitä ei voi nähdä. Sitä ei voi koskettaa. Mistä tiedämme sen olevan olemassa? Voiko ajan tuntea? Välillä minuutit matelevat, toisinaan ne kiitävät ohitse silmän räpäyksessä ja huomaamme vasta jälkikäteen niiden menneen. Haluan tarttua hetkeen, kun se on käsillä.


Joskus aika tuntuu loputtomalta, silti se ei riitä mihinkään. "Sori, en pääse tänään, mulla on kiire, ei oo aikaa."



Kokemukset ajasta vaihtelevat. Miksi uskomme, että minuutti olisi aina samanpituinen, kun ei se aina tunnu samalta?


Aika on arvokkainta, mitä meillä on. Ajasta arvokasta tekee sen rajallisuus. Sitä ei voi saada lisää. Meillä on vain tämä hetki. Sen ei saa antaa lipua ohi.


Ajan määrään ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi vaikuttaa, miten sen käyttää. En tahdo hukuttaa aikaa kiireeseen. Haluan huomata jokaisen arvokkaan hetken, tarttua siihen, tuntea sen.


Haluan jakaa aikani rakkaimpien kanssa.



Pienikin hetki voi kääntää elämän suunnan. Hetki, jona ottaa koulupaikan vastaan. Hetki, jolloin kertoo ensimmäistä kertaa rakastavansa. Hetki, jona saa tietää tulevansa vanhemmaksi jollekin pienelle ihmiselle tai tapaa tulevan puolisonsa.


Meiltä odotetaan tehokkuutta. Mahdollisimman paljon pitäisi saada aikaan mahdollisimman nopeasti.


Miten oppia olemaan läsnä?


On tärkeää tuntea arki arvokkaaksi. Jaamme arjen vapaa-aikaan, työaikaan, "laatuaikaan" perheen tai ystävien kanssa. Mitä jos meillä olisikin vain aikaa ja jokainen hetki olisi yhtä tärkeä, yhtälailla mahdollisuus? Entä jos jokaikinen hetki olisi valinta? Miten valitsemme käyttää aikamme?

3 views0 comments
  • Writer's pictureHenna Julkunen

Voitaisiinko alkaa ihannoimaan tavallisuutta? Kaikkea ei tarvitsisi enää saada ja saavuttaa, olisi tarpeeksi elää ihan tavallista elämää.


Riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailu ei tässä yhteiskunnassa ole mitenkään harvinaista. Media nostaa pinnalle supersuoriutujia. Kehuu, kuinka hekin ovat ihan tavallisista oloista ponnistaneet menestykseen ja antaa ymmärtää, että se kaikki on meidän jokaisen saavutettavissa.


Kovalla työllä ja periksiantamattomuudella varmasti voikin saavuttaa mitä vain, enkä haluaisi kehottaa tyytymään vähempään, mutta pohtimaan loputtoman menestyksen tavoittelun hintaa, kyseenalaistamaan omia unelmia. Haluanko niitä asioita todella vai onko kyse jostain muusta? Statuksen tavoittelusta, riittämättömyyden tunteen paikkaamisesta… Mikä on minulle tarpeeksi? Mikä minulle on tärkeää?

Suurin osa meistä kuitenkin on aika tavallisia, kannattaako siitä soimata itseään? Kaikkien ei tarvitse perustaa uutta teknologiajättiä, kaikista ei tarvitse tulla suurien kansainvälisten yritysten pomoja. Keskipalkallakin voi elää kaunista elämää.


Voimme keskittyä siihen, että arki olisi mielekästä. Voisimme olla onnellisia käpertyessämme illalla kotisohvalle rentoutumaan tai nauttia lenkkeilystä tavoittelematta aina edellistä parempaa aikaa.

Elämää ei pitäisi keskittyä suorittamaan, eikä sen arvoa perustella saavutetuilla titteleillä ja meriiteillä. Jokainen elämä on arvokas.

2 views0 comments
  • Writer's pictureHenna Julkunen

”Mä käyn terapiassa.”

Millaisia vastauksia tämän ääneen sanominen on mulle antanut?


”Ni minkä takia sä käyt fyssarilla?”

”Eiku siis käyn psykoterapiassa.”

”Hui.”


**


”Ai säki, hei nii mäkI!”


**


”Ei vitsi mäki oon miettiny et pitäis, millasta se on ollut?”


**


”Mä haluan olla sun tukena.”


Terapiassa käyminen on noussut mulla puheeksi kavereiden kanssa, työpaikalla ja treffeillä. En halua tyrkyttää aihetta, onhan se aika arka ja henkilökohtainen paikka. En kuitenkaan koe tarvetta keksiä tekosyitä tai muita selityksiä sille, mitä teen joka viikko, samana päivänä tunnin ajan. On yksinkertaisesti mulle itselleni helpompaa olla rehellinen. Ihmisten reaktiot olen kokenut positiivisiksi, tuo yksi "hui" vaan hymyilyttää.

Mielenterveysongelmista on tullut yleisiä, eivätkä ne enää ole samanlainen tabu kuin ehkä aiemmin. Silti aihe on arka ja sisältää ennakkoluuloja. Mielenterveysongelmista kärsivä ei kaipaa enää kaiken lisäksi vielä huolta esimerkiksi hoidon saamisen myötä leimautumisesta.

Kun itse saan kertoa, olen mielelläni avoin ja rehellinen, voin kertoa kokemuksistani ja keskustella aiheesta. Tuntuu kuitenkin epämiellyttävältä, jos kuulen, että joku, jolle en itse ole kertonut, tietää että käyn terapiassa tai että toivun uupumuksesta. Kyse on siitä, että saan itse valita, kenen annan nähdä haavoittuvuuteni.

Itse terapiassa käyminen sen sijaan on noussut vähän jopa trendiksi. Kiva ilmiö, ei terapia kenellekään varmasti ainakaan huonoa tee. Mun mielestä jokaisen olisi hyvä käydä terapiassa jossain kohtaa elämää, sääli ettei kaikilla vain tarjoudu siihen mahdollisuutta.

5 views0 comments

Subscribe Form

Stay up to date

bottom of page